You've got a friend

Omalla kohdallani ystävyyssuhteet eivät ole koskaan olleet kovinkaan yksinkertainen taikka itsestäänselvä asia. Tämä postaus käsitelköön siis kaveritilannettani menneisyydessä ja vähän nykyisyydessäkin.

Ala-asteella silloinen luokkalaiseni ja 'parasta ystäväni' oli hyvin dominoiva ja itsekäs (juu lapset ovat vähän tuollaisia, mutta rajansa nyt kaikella..) ja näin jälkeenpäin ajattellen kyseinen tyttö halusi vain olla jonkun kanssa ketä pystyi mielinmäärin komentelemaan. Tosin myöhemmin olen myös tajunnut että tuon tyypin kotiasiat eivät olleet ihan täydellä tolalla, mikä todennäköisesti oli isona tekijänä melkoisen välillä melkoisenkin julmaan käytökseen. Vikaa oli tietysti minussakin, kun en kunnolla pistänyt vastaan ja mieluiten katkaissut välejä kokonaan. En ikinä puhunut tuosta kellekään, ja muistan että mm. kolmannella ja neljännellä luokalla laskin kauhulla tunteja esimerkiksi pääsiäisloman loppumiseen, koska se tiesi taas väkinäistä koulu'ystävyyttä' ja valtapeliä. Tarkennettakoon nyt vielä ettei kyse ollut oikeastaan koulukiusaamisesta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin juuri työstä erityisesti tyttöjen välisestä valtapelistä. Onneksi sentään ala-asteen loppupuolella aloin viettämään enemmän aikaa myös muiden luokkalaisteni kanssa ja tilanne helpottui hieman.

Yläasteella päädyimme tuon karmean bestikseni kanssa eri luokille ja minulle aukesi suorastaan uusi todellisuus. Yläaste taitaakin olla tähän astisen elämäni ainoata aikaa, jolloin en oikeastaan kärsinyt minkäänlaisesta yksinäisyydestä. Meillä oli ihan kiva, noin viisihenkinen tyttöporukka, jonka kanssa tuli koettua yhtä sun toista teineille tyypillistä ja varsinkin ruodittua sitä kaikkea ihan loputtomasti. Toki mukaan mahtui myös murrosikäisille tyypillistä draamaa ja juonitteluakin. Porukkamme ei todellakaan ollut mikään koulun tai kaupungin suosituin, mutta ainakin minulla oli kavereita ja tekemistä. Tosin oma sosiaalinen statukseni lähti yläasteen lopulla jonkinnäköiseen nousuun, sillä olin ysillä tukioppilas ja he olivat ainakin jollain tasolla oman kouluni kermaa :D lisäksi pukeuduin tuolloin jokseenkin persoonallisesti, ja tyylini (joka nyt ajateltuna oli aivan kaamea) sai paljonkin positiivista palautetta. Toisaalta myös tyttöporukkamme henki alkoi noihin aikoihin myös hieman rakoilla, veikkaan että kaikkien mieli oli jo suuntautunut lukiota ja muuta tulevaa elämää kohti. Porukkana emme ole kertaakaan kokoontuneet yläastevuosien jälkeen, parin tytön kanssa olen edelleen hyvä kaveri, kahden kanssa en enää missään tekemisisssä ja yksi on sellainen semi-tuttava.

Jos minulla meni kavereiden tasolla hyvin yläasteella, niin lukiossa tilanne kääntyikin ihan päinvastaiseksi. Odotin lukioaikaa niiiin kovasti, sehän oli taas jonkinlainen uusi alku. Mutta kuinkas kävikään; en saanut YHTÄÄN uutta ystävää koko lukioaikanani! Meidän lukiomme (varmaan aika poikkeuksellisesti) ei käytännössä ollut ns. luokaton lukio, vaan vietimme varsinkin kaksi ekaa vuotta samoilla tunneilla oman luokan kanssa, jossa ei juurikaan ollut minuntyyppisiäni ihmisiä. Toki jollain tasolla tutustuin muutamiin tyyppeihin ja tulihan sitä välitunneilla juteltua melkein kaikkien kanssa, mutta ikinä en tavannut ketään noista lukioaikaisista luokkalaisistani vapaa-ajalla. Ihan ypöyksin en lukiotani viettänyt, tunsin muutaman ihmisen ennestään (esimerkiksi harrastuksien tai yläasteen kautta) ja takerruinkin heihin epätoivoisesti, kuten myös noihin yläasteen kavereihini. Ongelmana olikin ainoastaan, että myös he (ja ihan kaikki muut) saivat uusia ystäviä, paitsi minä. Kun tuohon tilanteeseen yhdistettiin vielä perheenjäseneni vakava sairaus, ei liene yllätys, että mieleni oli jatkuvasti matala ja oman diagnoosini mukaan sairastuinkin tuolloin lievään masennukseen, josta en ole päässyt täysin yli vieläkään. Tosin yhdestä jo aijemmin tunteneestani tytöstä ja minusta kehkeytyi jossain vaiheessa lukiota erittäin hyvät ystävät, oikeen todelliset bestikset. Huippuystävyytemme kesti kuitenkin vain noin puolitoista vuotta, ja sitten hän löysikin muita hauskempia ja riemukkaampia ystäviä, ja minä sain jäädä kokonaan ulkopuolelle.

Ulkomaille muutto oli pyörinyt mielessäni jo useita vuosia, ja abikeväänä otin kunnolla selvää asioista, ja lähetin hakemuksia moniin yliopistoihin useampiin maihin. Ei liene yllättävää, että (sosiaalisesti) huonosti mennyt lukio oli yksi motivaattoreistani ulkomaille muuttoon, halusin vain niin kauas omasta pienestä kotikaupungistani kuin mahdollista. Pääsinkin useampaan paikkaan opiskelemaan ja valitsin niistä sen mieluisimman. Ja sittenpä vain muutin nykyiseen asuinpaikkaani hieman ennen lukukauden alkua. Muuttaessani tiesin hyppääväni taas yhteen yksinäisyyden helmaan, mutta tiesin voivani kestää sen. Olen muutenkin aina ollut jonkinnäköinen erakkotyyppi, joka nauttii ja ajoittain tarvitseekin yksinoloa. Olen myös aina ollut hyvä keksimään itselleni tekemistä (pakko ollut opetella, kun ei ole aina ollut niitä kavereita hehs), joten en ole kokoajan kaivannutkaan seuraa. Ulkomailla olen tutustunut ihan hirveän moniin ihmisiin, osasta on luonnollisesti tullut läheisimpiä kuin toisista, mutta mitään sydänystäviä en ole vielä saanut. Tämänhetkiset kaverini koostuvat paikallisista tai muista ulkomaalaisista, mutta myös täällä asuvista suomalaisista. Nykyinen bestikseni on ehdottomasti poikaystäväni, joka onkin maailman herttaisin tyyppi, eli uudesta parhaasta ystävästä en enää unelmoi. Sen sijaan haaveilen paitsi samanlaisesta tiiviistä ystäväpiiristä kuin mitä Sinkkuelämän naiset muodostavat, että myös ystäväpariskunnasta, jonka kanssa minä ja poikaystäväni voisimme viettää aikaa :) Aika näyttää toteutuvatko toiveeni koskaan, vai tuleeko tulevaisuus vain toistamaan itseään. Yhden asian olen ainakin oppinut (vaikka tätä samaa hoetaan yleensä kumppania kaipaaville sinkuille): Se tulee, kun lakkaat etsimästä ja odottamasta.